Kello 3.50 soi herätyskello ja sen jälkeen on tasan 54 minuuttia ehtiä Vaasan juna-asemalle klo 4.44 junaan, joka vie minut Helsinkiin. Tätä teen välillä monta kertaa viikossa. Miten päädyin tähän tilanteeseen? Kelataanpa taaksepäin.
Tie viittomakielen pariin
Vuonna 1998 kun valmistuin ylioppilaaksi, mietin mitä minusta voisi tulla isona. Äitini näki mainoksen viittomakielen kurssista ja sanoi että tuo sopisi sinulle. Kurssin aikana tiesin heti, että tämä on se mitä haluan tehdä. Opettajana oli Jenny Derghokasian, nykyinen työkaverini Evantiassa, joka siihen aikaan opiskeli viittomakielentulkiksi ja päätin että myös minusta tulee tulkki.
Pääsykokeet olivat kuitenkin vaikeat, hakijoita oli paljon ja valitsijoiden mielestä minun suomen kieleni ei ollut tarpeeksi vahva. Joten mutkien kautta päädyin Rovaniemelle Rovala-opistoon opiskelemaan viittomakielen linjalle. Tämän jälkeen hain uudelleen tulkiksi mutta jälleen kerran sain kuulla, että suomen kieleni ei riittänyt tulkkikoulutukseen ja että hakijoita oli paljon. Olin vuoden päiväkodissa töissä, toimin avustajana kuuroille lapsille ja samalla korotin lukiossa iltaisin suomen kielen arvosanoja.
Seuraavana vuonna sain paikan Turun Kristillisen opiston viittomakielen ohjaajalinjalla. Opiskelin siellä kolme vuotta ja valmistuin 2005. Samaan aikaan opiskelin Jyväskylän avoimessa yliopistossa pedagogiikkaa. Kun valmistuin, aloin opettamaan viittomia. Kiertelin Vaasan päiväkoteja siitä lähtien tähän päivään saakka. Jos tarvittiin viittomakieltä osaavaa avustajaa, minua pyydettiin töihin. Iltaisin opetin tukiviittomia perheissä ja usein kävin myös lasten leireillä tai sopeutumisvalmennuskursseilla ohjaajana. Ajatus viittomakielen tulkin työstä jäi, sainhan minä käyttää viittomakieltä muilla tavoin.
Lapseni syntyivät vuonna 2011 ja 2013 ja muutama vuosi sen jälkeen sain kuulla, että puhevammaisten tulkiksi voi opiskella etänä. Tartuin tähän tilaisuuteen ja aloin opiskella. Lapset olivat pieniä ja opiskelu rankkaa, muistan ajatelleeni, että enää en koskaan opiskele työn ohella. Valmistuin vuonna 2017 puhevammaisten tulkiksi mutta vasta 2023 aloin tekemään tulkin työtä. Olin vuoden opiskelutulkkina ja sen vuoden aikana heräsi vanha haave taas eloon.
Voisinko sittenkin vielä opiskella viittomakielen tulkiksi?
Viime hetken päätös, joka muutti kaiken
Moni kollega oli jo aiemmin kannustanut minua hakemaan mutta ajattelin, että en minä yksinhuoltajana voi opiskella eri paikkakunnalla. Enhän minä edes saisi asumislisää eikä opintotuella voi elättää minun perhettäni. Aikuiskoulutustuki oli vastikään poistettu ja kun ajattelin asiaa, tuntui että ihan kaikki oli minua vastaan, ei kannata lähteä yrittämään…
Samana päivänä, kun hakemus piti jättää, Annika Aalto Kuurojen liitosta sattui soittamaan minulle (kuultuaan huhuja, että olin miettinyt hakemista) ja sai ylipuhuttua minut hakemaan, olihan siinä kokonaiset 47 minuuttia jäljellä hakuaikaa. 😊
Keväällä 2025 kävin pääsykokeissa ja sen jälkeen alkoi pitkä jännittävä odottelu. Seisoin jalkapallokentän laidalla katsomassa pojan peliä, kun puhelimeen tuli sähköposti, jossa luki: tervetuloa opiskelemaan. En uskonut sitä todeksi ja olin niin onnellinen!
Sekaisin onnesta ja pelosta ja jännityksestä aloin miettiä tulevaa. Edelleen oli tämä taloudellinen ongelma ratkaistavana. Kahden lapsen yksinhuoltajana minun oli myös mietittävä, miten ratkaisen päivät, jolloin minun on oltava Helsingissä ja lapset ovat luonani. Kyseessä olisi kuitenkin päivämuotoinen opiskelu Humakissa seuraavat neljä vuotta. Helsinkiin muutto ei olisi mahdollista eikä myöskään sieltä asunnon vuokraamista. Otin kouluun yhteyttä heti kun he saapuivat lomilta ja aloin suunnittelemaan ensimmäistä kouluvuotta.
Vaikka olin vuosia sitten vannonut, että enää en opiskele ja tee töitä samaan aikaan, tässä sitä nyt ollaan. Koska minun pitää tehdä töitä opiskelun ohessa on mahtavaa, että osa kursseista voi ”räätälöidä” oman näköiseksi tai jopa tehdä etänä. Pyrin siihen, että olisin koulussa aina kun on viittomakieltä. Ja kyllä, välillä käyn Helsingissä vain puolentoista tunnin takia.
Matkani kohti tulkin työtä
Tunnen että minulla on tietyllä tavalla jo paljon tietoa sekä viittomakielestä että tulkkauksesta, aikaisempien kokemusteni perusteella. Uutta tulee kuitenkin koko ajan ja kertaus todellakin on opintojen äiti. Koulutuksessa tulee jatkuvia ahaa-elämyksiä ihan pienistä jutuista, esimerkiksi viittoma, jonka olin unohtanut tai oivallus, miten jonkun asian voi viittoa, jota en ollut aiemmin ajatellut.
Päivät ovat välillä pitkiä, kun aamulla lähtee Vaasasta 4.44 ja kotiin saavun vasta illalla. Lapseni ovat onneksi jo sen ikäisiä, että he pärjäävät yksin siihen iltaan saakka ja kun tulen kotiin varmistan, että heidän läksynsä on tehty ja kaikki valmista seuraavaan päivään. Junamatkat hyödynnän opiskeluun, luen tentteihin, kirjoitan esseitä ja suunnittelen opintojani. Koulutus kestää neljä vuotta mutta koska olen pystynyt osoittamaan osaavani melko paljon, olen pystynyt tekemään ahot-hakemuksia ja uskon että pystyn valmistumaan kolmessa. Tällä hetkellä olen suurimman osan ajasta toisen vuoden opiskelijoiden kanssa. Tiedän olevani vähän outolintu, kun olen ensin opiskellut puhevammaisten tulkiksi ja vasta sitten viittomakielen tulkiksi, aika usein se menee toisinpäin.
Olen myös outolintu sillä tavalla, että olen ainoa suomenruotsalainen luokalla. Olen käynyt Livs 3 koulutuksen muutamia vuosia sitten ja silloin opin jonkin verran suomenruotsalaista viittomakieltä. Tavoite on oppia sitä enemmän ja päästä käyttämään sitä työssäni tulevaisuudessa. Koska Humakin tilat on Valkeassa talossa, pääsen onneksi näkemään myös paljon suomenruotsalaista viittomakieltä. Seuraamalla esimerkiksi Finlandssvenska teckenspråkiga rf:n tiliä Instagramissa opin uusia viittomia.
Joten näin tässä nyt kävi, että minusta tulee kaikkien vuosien jälkeen sittenkin viittomakielen tulkki. Toive tulevaisuudelle olisi tehdä tulkkauksia sekä suomenruotsalaisella että suomalaisella viittomakielellä. Haluaisin jatkaa töitä myös kommunikaatio-opettajana sekä puhevammaisten tulkkina.
Joten nyt ensimmäinen syksy opiskelua on takana ja olen onnellinen, että päätin hakea opiskelemaan. Tunnen että valinta on oikein ja tämä on se mitä haluan tulevaisuudessa tehdä.
Minua on kuvattu hulluksi ja sanottu että eihän tuo mitenkään tule onnistumaan, mutta minäpä olen päättänyt tehdä tämän. Helppoja vuosia edessäni ei ole, mutta tulen olemaan erittäin onnellinen, kun valmistun ja saavutan minun pitkäaikaisen haaveeni.
Kirjoittaja työskentelee Evantiassa puhevammaisten tulkkina ja kommunikaatio-opettajana